NUTS Hetta-Pallas-55km

Ensimmäinen virallinen ultrajuoksu takana ja olo on edelleen epätodellinen- minä todella tein sen!

Nyt keskityin kokonaan juoksemiseen ja nousuihin, niin kuvien ottaminen ja maisemien katselu jäi kyllä täysin. 

Ainoastaan lähtö ja maali-kuvat sain kisapäivältä.

Tätä päivää on odotettu.

 Mutta nou hätä, käytetään hyödyksi viime vuoden kuvia, jotta matkasta kertominen olisi helpompaa.

Lähtö oli Hetan koulukeskukselta ja täytyy myöntää, että matka hiekkatielle tuntui äärimmäisen pitkältä. Itselleni iski suoraan sanottuna paniikki heti alussa. 

Kaikki juoksivat kevyesti loikkien ohi ja katsoin kellosta, että sykkeeni oli koko ajan 167-170 paikkeilla. 

Tämän hiekkatien päässä oli ensimmäinen huolto. Matkaa reilu 11km.
Kuvasta poiketen juoksupäivänä aurinko paistoi ja oli 20 astetta lämmintä.

Olin todella kiitollinen ensimmäisestä pienestä ylämäestä jolloin sain hyvän syyn vaihtaa hetkeksi kävelyyn. Jatkoin sinnikkäästi juoksua aina tasaisella ja alamäessä ja ihmettelin edelleen korkeita sykkeitä. Laitoin jo jännityksen ja yövuoroputken syyksi, mutta kyse olikin vain siitä, että kun muut juoksivat kovaa, niin vahingossa sitä itsekin lisäsi vauhtia enemmän mitä piti.

Ensimmäinen  kunnon ylämäki, nousu Pyhäkerolle.

Pyhäkeron nousu meni aika kevyesti. Olen paljon vahvempi menijä poluilla kuin tasaisella maalla. Olin ensimmäisessä huollossa laittanut urheilujuomat täyteen ja ajoissa alkanut syömään kuivattuja hedelmiä, sekä dexal-urheilugeeliä. Aurinko paistoi koko matkan ajan, mutta onneksi ylhäällä oli viileä tuuli mikä helpotti huomattavasti matkantekoa.
Maasto oli kyllä hyvä juosta. Kiviä oli, mutta polun reunasta löytyi  tasaisempaa. Kuitenkin sai koko ajan katsoa mihin astui tai sai kompuroida.

Sioskuruun matka taittui nopeasti.

Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun taas iski se alun paniikki. Moni juoksi ohi ja aloin miettimään, että viimeiseksihän minä tätä menoa jään. Itseluottamus kaikkosi täysin ja mieli vain hoki, ettei tästä tule yhtään mitään. 

Toisella huoltopaikalla kuitenkin riitti muitakin ja oli kyllä lohduttavaa nähdä, että porukkaa meni sinne minun jälkeenkin. 

Toinen huoltopaikka oli Hietajärvessä. Tämä toi 3km lisää reittiin. 

Matka taittui aika tahmeasti ja mielessä oli, että kunhan Hannukuruun pääsen niin hyvä tulee. Pitkän matkaa sai olla melkeinpä yksinään, silloin tällöin selkä vilahti edellä. Pikkuhiljaa alkoi palelemaan, joten takkia päälle ja yritin koko ajan saada energiaa koneeseen.

Juuri ennen Hannukurua. 

Kun pääsin Hannukuruun tuntui, että nyt onnistuu. Matka on jo puolivälissä, enää ei voi luovuttaa vaan lisätään tahtia jos mahdollista. Tässä vaiheessa kivet olivat vaihtuneet juurakoihin ja kulku oli omasta mielestä helpompaa.

Hannukurun jälkeen mukavaa nousua.

Odotin koko ajan Suaskurun-kotaa ja sen jälkeen tulevaa nousua Lumikerolle. 

Minun mielestäni se on kaikista pahin nousu koko matkalla. 

Ja edelleen se pisti kaikista eniten puuskuttamaan ja piti pari-kolme kertaa hetkeksi pysähtyä.

Suas-kurun kota. 

                                   

Lumikero

Nämä kuvat eivät vain vastaa sitä mitä kisan aikaan oli.
Yötöntä yötä tunturissa ei voi sanoin kuvailla.

Kellonaikaa en tiennyt loppuajasta, koska sormet niin kohmeessa, etten kännykkää uskaltanut kaivaa taskusta ja minun kellostani loppui akku jo 2 tunnin käytön jälkeen, mikä kyllä harmitti kovasti. 

Montellinmajan kohdilla päänsärky alkoi vaivaamaan.
Tuntui, että migreeni iskisi päälle. Onneksi oli buranaa ja reilusti vettä, jotka auttoivat.

Nammalakurussa sai vesipullot taas täyteen.

Sitten taas tapahtui ikävä käänne ja koko homma alkoi kyllä jo niin riittämään minulle. Viima alkoi vaikuttamaan silmiin, jotka kuivuivat ja näköni sumeni huomattavasti. Oikea lonkka alkoi myös vaivaamaan.

Mutta ei se auttanut, kuin jatkaa ja yritin vain olla miettimättä paljonko on jäljellä.

Viimeinen nousu tuntuu loputtomalta. Kivikosta selvittiin kävellen, juosta ei uskaltanut.

Sumeiden silmien kanssa en nähnyt lopun reittimerkkejä ja kanssaolijat vähän naureskelivat, kun kysyin suuntaa ennen maalia.

Maali odottaa.

Se tunne, kun ylität maaliviivan on jotain, niin parasta!
Itselläni ainakin pieni itku pääsi, kun vihdoin unelmasta tuli totta.
Helppoa se ei ollut, mutta kyllä tekisin (ja varmaan teenkin) monta kertaa uudelleen.
      
                                                                               

            

Nopeasti kotiin ja lämpimään suihkuun, näkö palautui normaaliksi aamu yhdeksän aikoihin. 

Yhteensä kolme tuntia tuli nukuttua kisan jälkeen, kroppa kävi kierroksilla koko päivän.
          

                                              

Seuraavana päivänä löytyi finisher-kyltti Äkäslompolosta. Yhteensä 58km.

Oli pakko lähteä katsomaan maaliin tulijoita seuraavana päivänä ja ostinpa uuden Garminin gps-kellon, joka saapuu postissa myöhemmin.

Aikaisemmin jo päättänyt, että jos tämä kisa menee hyvin, niin ensi vuonna vuorossa 105km. 

Aikasta nappiin meni, joten uskon, että siellä ollaan!